Leppävaaran kirjaston historiaa (nykyään Sellon kirjasto)


HUOM! Sellon kirjaston Wikipedia-sivulla on oikeus käyttää /  tehdä lyhennös tästä tekstistä  Sellon kirjaston, aiemmin Leppävaaran kirjaston, wikipedia-sivulle.  Lupa on kysytty tekstin kirjoittajalta Liisa Savolaiselta (entinen Leppävaaran kirjaston toimistopäällikkö. Teksti on kirjoitettu Liisa Savolaisen ollessa Espoon kaupungin palveluksessa).

Liisa Savolaisen julkaisu vuodelta 2003

PIIRIKIRJASTOSTA MODERNIKSI OPPIMISYMPÄRISTÖKSI: Leppävaaran kirjastopalvelut
1920-luvulta uudelle vuosituhannelle

Suomen ensimmäiset yleiseen käyttöön tarkoitetut kirjastot perustettiin kirkkojen yhteyteen.
Espoossa ensimmäinen tällainen kirjasto perustettiin Espoon kirkolle 1850 – 1860 -luvuilla. 1868
kuntakokous asetti komitean laatimaan kirjastolle ohjesääntöä. Näin kirjaston toiminnasta tuli
Espoossa virallisempaa kuin monessa muussa naapurikunnassa. Espoossa kirjaston käyttö oli myös
alusta alkaen maksutonta. Kirjaston toiminta perustui hyväntekeväisyyteen eli kirjat tulivat
kokoelmaan lahjoituksina ja työ tehtiin palkatta. Kunnallinen laitos kirjastosta tuli1922.

Kirkolla sijainneen ”alkukirjaston” lisäksi Espoossa oli 1920-luvulla kaksi piirikirjastoa, toinen
Kauklahdessa ja toinen Leppävaarassa. Piirikirjastot toimivat täysin itsenäisesti. Siitä, koska
Leppävaaran piirikirjasto aloitti toimintansa, ei ole tietoa. 1920-luvulla piirikirjasto sijaitsi Albergan
suomenkielisellä kansakoululla, ja sen kokoelma oli kokonaan suomenkielinen. Tässä vaiheessa
kirjasto tarkoitti alakansakoulun eteisaulan kahta kirjakaappia, myöhemmin kirjakaapit siirrettiin
koulun voimistelusaliin. Vaikka Leppävaaran piirikirjasto olikin suomenkielinen, oli Espoon
kirjastolaitoksen virallinen kieli ruotsi.

KAKSI KIELTÄ – KAKSI KIRJASTOA

Kirjastolautakunta päätti 1937 jakaa kirjastolaitoksen kahtia, ruotsinkieliseen ja suomenkieliseen
kirjastoon. Tämän päätöksen myötä Leppävaaran piirikirjastosta tuli Espoon suomalainen
kantakirjasto. Ensimmäiseksi kantakirjaston hoitajaksi valittiin ylioppilas Lauri Hintsanen, joka
kuitenkin joutui sotaan ja kaatui rintamalla vuonna 1941. Sodan aikana kirjasto oli ajoittain
suljettunakin, koska koko koulurakennus oli puolustusvoimien käytössä. Lauri Hintsasen jälkeen
kirjaston hoidosta vastasivat vuorollaan rouvat Dorotea Olsonen ja Mirjami Vaaja, molemmat
sivutoimisina.

Ruotsinkielinen piirikirjasto eli Albergan kirjasto perustettiin 1946 Thorstorpiin. Aloitteen kirjaston
perustamisesta teki Hembygdens Vänner -niminen yhdistys ja yhdistyksen oma kirjakokoelma
liitettiin perustettavaan kirjastoon. Ruotsalainen kirjastolautakunta halusi siirtää kirjaston Mäkkylän
uudelle koululle, mutta yhdistys ei muuttoon suostunut. Niinpä Mäkkylään perustettiin oma
ruotsinkielinen piirikirjasto.

Ensimmäisen oman huoneistonsa suomalainen kantakirjasto sai 1955 Leppävaaran terveystalon
kellarista. Huoneisto käsitti kolme huonetta, 120 m². Siinä oli erillinen henkilökunnan työhuonekin,
jota kuitenkin ilmeisen kuvaavasti kutsuttiin nimellä ”arbetsburk”. Pääkirjaston hoitajana
työskennellyt Maj-Lis Viio muistelee, että ”työhuoneessa mahtui juuri ja juuri syömään, ei muuta,
mutta asiakkaat olivat mukavia”.

KAHDESTA YKSIKIELISESTÄ YHDEKSI KAKSIKIELISEKSI

Uusi kirjastolaki tuli voimaan 1962 ja seuraavana vuonna Espoosta tuli kauppala. Kirjastolaki
vaikutti selkeästi kirjastotoimen kehittämiseen. Valtionavun saamiseksi edellytettiin tietty määrä
kirjastoammatillisia työntekijöitä, tarkoituksenmukaisia kirjastotiloja, jotka olivat yksinomaan
kirjastokäytössä ja myös kirjastotilojen aikaisempaa pidempiä aukioloja.

Kirjastolaitokseen perustettiin kirjastonjohtajan virka ja palkkiopohjalta toimineista
kirjastonhoitajista tuli sivutoimisia kunnan työntekijöitä. Uutta kirjastonjohtajan virkaa hoiti
sijaisena rouva Raija-Liisa Sire noin vuoden verran, kunnes kirjastolaitos sai ensimmäisen
varsinaisen johtajansa, maisteri Urpo Lehtosen. Näin pääkirjaston henkilökunta siis kasvoi kahteen
henkeen. Urpo Lehtonen hoiti kirjastonjohtajan virkaa vuosina 1963 - 1988.

Uusi laki edellytti Espoon kahden kirjastolaitoksen yhdistämistä kaksikieliseksi
kauppalankirjastoksi yhden lautakunnan alaisuuteen. Espoolaisten kirjastolaitosten yhdistämistä
kuvaa mm. Helsingin Sanomat 25.2.1965 näin: ”Enää ei tarvita samassa lainaussalissa kahta eri
virkailijaa, kahta kortistoa ja kahta tiskiä vain kielierojen vuoksi.”

Leppävaaran suomalainen kantakirjasto nimettiin uuden kirjastolaitoksen pääkirjastoksi.
Pääkirjastoon yhdistettiin Mäkkylän ruotsinkielinen piirikirjasto, joka todellisuudessa tarkoitti
lukittavaa kirjakaappia koulun eteishallissa ja 400 kirjaa. Näin pääkirjastosta tuli kaksikielinen.
Suomenkieliset kirjastot olivat edelleen Lintuvaarassa ja Viherlaaksossa, ruotsinkieliset taas
Albergan kirjasto Thorstorpissa ja Kilo-Gröndalin kirjasto. Albergan kirjaston kokoelma
yhdistettiin pääkirjastoon 1967. Lainausasemia eli muutamien kymmenien kirjojen kirjalaatikoita
oli Jupperissa ja Dahlsvikissa (Laaksolahdessa). Lainausasemia ei uusi laki enää tuntenut, vaan
myöhemmin ne korvattiin kirjastoautopysäkeillä.

TILAT ENSIMMÄISENÄ KIIREELLISYYSJÄRJESTYKSESSÄ

Terveystalon kellari oli aivan liian ahdas voimakkaasti kasvavan kauppalan pääkirjastoksi. Vastoin
kirjastolain ”yksinomaan kirjastokäytössä” -ehtoa tiloissa toimi myös sosiaalihuoltajan vastaanotto,
joka kuitenkin sai kirjastolautakunnalta pyynnön siirtyä muihin toimitiloihin 1962. Edellisellä
vuosikymmenellä Suomen kirjastotarkastajat olivat normittaneet asianmukaiset kirjastotilat
käsittämään lainaustilan lisäksi kirjavaraston, työhuoneen (jos suinkin mahdollista), kirjoitussopen
sekä erillisen tilan lasten ja nuorten aineistolle. Näitä ehtoja siis lähdettiin Espoossakin täyttämään.
Leppävaaraan suunniteltiin kirjaston, kauppakoulun ja työväenopiston yhteisrakennusta.1963
kirjastolautakunta ehdotti, että hankesuunnitelmaa ryhdyttäisiin pikaisesti toteuttamaan.

Kirjaston huonetilaohjelma oli 500 m², ja jo vuotta myöhemmin pohjoismaisiin normeihin vedoten
tilaohjelmaa laajennettiin 730 – 870 neliöksi. Lopulta kirjasto toteutettiin kokonaispinta-alaltaan 2
600 neliöisenä. Uuden rakennuskompleksin suunnittelijoiksi valittiin arkkitehtiveljekset Timo ja
Tuomo Suomalainen. He olivat suunnitelleet jo Temppeliaukion kirkon, mutta kirjastoja he eivät
olleet suunnitelleet aiemmin. Suunnitteluvaiheessa kirjastonjohtaja matkusti arkkitehtien kanssa
paljonkin eri puolilla Suomea tutustumassa kirjastoihin.

- Kun arkkitehdin kanssa rakennusta kehiteltiin, vaihdoin aina suurempaan, lähes kaksinkertaistin
kylmästi valtuuston päätöksen, joka jossakin vaiheessa oli 1 500 m², kertoo Urpo Lehtonen.

Kun elämä terveystalon kellarissa kävi mahdottomaksi, vuokrasi kirjastotoimi lisätilaa
Sotainvalidien Leppävaaran seudun osasto ry:n tiloista Laajalahdesta. Tässä kiinteistössä toimi jo
entuudestaan Laajalahden kirjasto. Näihin lisätiloihin sijoitettiin kirjastonjohtajan tila, kirjaston
toimisto, kirjojen luetteloimistila sekä kirjakauppojen ja kirjansitomoiden kirjalähetysten purkamisja
järjestelytila. Erityisen hyvänä pidettiin vuokratilan keittiötä, johon saatiin sijoitetuksi
kirjastokorttien monistustila ja keittiön isot pöydät soveltuivat hyvin korttien järjestelyyn. Vuokran lisäksi kirjastolla ei ollut rahaa kalusteisiin. Sotainvalidien veljeskunta onneksi luovutti
kirjaston käyttöön pöydän ja tuoleja, sekä rakensi väliseinän, jolla johtajalle saatiin oma työhuone.
Puhelinta johtajalla ei ollut – se olisi ollut liian kallis hankinta.

Pääkirjastohanke oli monipolvinen. Aloitteen hankkeesta oli tehnyt läänin kirjastotarkastaja Sarkola
1960-luvun alussa, ja piirustukset olivat valmiit 1966. Syksyllä 1968 opetusministeriö hyväksyi
rakennuslupa-anomuksen, mikä oli ehto valtionavun saamiselle rakentamiskustannuksiin. Hanke oli
Kouluhallituksen kiireellisyysjärjestyksessä ensimmäinen, mutta Espoon kauppala ei
rakennuslupaehtoihin vedoten halunnut ottaa lupaa vastaan. Kirjastolautakunta esitti kuitenkin
vuosittain rakennuslupa-anomuksen uudistamista. Lopulta rakennuslupa saatiin 1971. Espoossa
kaikki eivät olleet vakuuttuneita kirjaston tarpeellisuudesta. Jopa kauppalan kamreeri epäili,
tarvitaanko Espoossa omaa kirjastolaitosta – espoolaisethan ovat tottuneet käyttämään Helsingin
hyviä kirjastoja. Silloinen Töölön sivukirjastokin oli juuri sopivan lähellä linja-autoasemaa.

Kuin huipennuksena vaikealle pääkirjastohankkeelle tuli Leppävaaran alueliitosesitys eli aluetta
esitettiin liitettäväksi Helsinkiin. Toteutuessaan alueliitos olisi merkinnyt upouuden pääkirjaston
sekä Lintuvaaran ja Laajalahden sivukirjastojen luovuttamista Helsingille. Marraskuussa 1972 –
pääkirjaston siis jo auettua – lautakunta ”oikeutti kirjastonjohtajan ja puheenjohtajan yhdessä
laatimaan lausunnon, jossa jyrkästi torjutaan esitetyt alueliitokset kirjastotoiminnan kannalta
katastrofaalisina”. Myöhemmin alueliitosesitys raukesi.

Lopulta uudesta kirjastosta tuli saman kokoinen kuin silloinen uusi Töölön sivukirjasto. Valtionavut
olisivat mahdollistaneet suuremmankin pääkirjastorakennuksen, kouluhallituksen arkkitehdin
lausunnon mukaan ”kirjastorakennus ei ole pinta-alaltaan lähelläkään Espoon kokoiselle kunnalle
valtionavuin rakennettavaksi hyväksyttävää enimmäispinta-alaa”. Kirjastolautakunta piti kuitenkin
tärkeänä, ettei kaikkea kirjastokapasiteettia tuhlata yhteen kauppalan neljästä aluekeskuksesta.
Muihin aluekeskuksiin suunniteltiin edelleen suurehkoja kirjastorakennuksia ja myös näille
hankkeille haluttiin valtionapua.

RAJU KASVU TÄYTTI AVARAN KIRJASTON

Uusi kirjastorakennus avattiin kahdessa erässä; lokakuussa 1972 avattiin muu kirjasto,
musiikkiosasto puoli vuotta myöhemmin keväällä 1973. Erityisesti musiikkiosaston suosio ylitti
ennakko-odotukset. Ensimmäisellä viikolla osastolla kävi 1050 asiakasta. Osaston vetonaula olivat
levysoittimet ja mahdollisuus kuunnella musiikkia. Levysoittimet olivatkin käytössä keskeytyksettä
aamusta iltaan. Kuunteluun tuli varata aika etukäteen ja aikoja annettiin korkeintaan kaksi viikkoa
eteenpäin. Kuulokkeet sai kirjastokorttia tai henkilöllisyystodistusta vastaan.
Kirjaston alkuaikojen valokuvissa näyttäytyy avara kirjasto, jossa oli paljon tyhjää lattiatilaa ja
istuinpaikkoja. Kirjaston silloinen toimistonhoitaja ja myöhempi talouspäällikkö Pirkko Laine
muistelee:
- Asutusta ei kirjaston lähellä ollut ollenkaan, mutta tämä ainoa tie - Vanha maantie – kulki siitä
ohi. Siinä oli aivan täydet pellot, viljapellot uimahallille ja Kiloon päin ja aivan asumatonta
Lintuvaarantielle asti. Siihen oli kai Espoossa totuttu. Oli muutamat keskukset ja Lintuvaarakin
oli melkein omakotitaloja siihen aikaan. Ei sieltäkään kovin paljon kirjastonkäyttäjiä tullut,
mutta ihmiset kulkivat silloin pidempiä matkoja.

- Tulihan siitä kirjastosta jonkinlainen, mutta käytännössä vasta huomasimme, että siitä tuli kuin
jokin Helsingin sivukirjasto suurennettuna - kirjastolaitoksen keskitettyjen toimintojen tiloja ei
ollut lainkaan tarpeeksi, muistelee Lehtonen uuden rakennuksen alkua.

Samaa alun vaatimattomuutta muistelee Pirkko Lainekin:
- Silloin 1960-luvulla lähdettiin niin pienestä. Ei osattu kiinnittää huomiota henkilökunnan
tiloihin. Pääasia oli, että yleisölle tulee hyvät tilat, eikä ajateltu, että henkilökuntakin kasvaa
koko ajan.

Rakennuskannan lisäämisen ohessa kirjastotoiminnan sisältöä kehitettiin. Kurssikirjatarjontaa
lisättiin huomattavasti, ja kurssikirjatoimintaan palkattiin jopa kaksi työntekijää. Yhteistyötä
koulujen kanssa tehostettiin mm. lainaamalla kouluille ja lastentarhoille kirjasarjoja
oheislukemistoksi. Kirjasto ilmoittautui myös Opetusministeriön taidelainaamotoimintaan, mutta
kokeilua ei Espoossa koskaan aloitettu. Joka tapauksessa uuden kirjaston taidenäyttelytilassa oli
jatkuvasti näyttelyitä, mm. kaupungin taidehankinnat olivat ajoittain näytteillä kirjastossa.

Kokoelma kasvoi nopeasti, avara talo täyttyi korkeilla kirjahyllyillä ja yhä uusia tiloja jouduttiin
ottamaan henkilökunnan työtiloiksi. Kolme vuotta uusien tilojen avaamisen jälkeen eli vuonna 1975
tehtiin pääkirjaston yhteyteen rakennettavan lisärakennuksen huonetilaohjelma. Tilaa esitettiin lisää
920 m², vuotta myöhemmin lisätilaksi esitettiin 1420 m² ja seuraavalla vuosikymmenellä jo 2 300
m². Lisätilalle oli tarvettakin, sillä uuden kirjastorakennuksen avaamista seuranneella
vuosikymmenellä kirjaston henkilökuntamäärä kasvoi 180 % ja kirjakokoelma 280 %.

Seuraavan vuosikymmenen puolivälissä kävi selväksi, ettei lisärakennus mahdu luontevasti
pääkirjastotontille. Kirjastolautakunta esitti lisätilojen vuokraamista Kauniaisista kirjastotoimen
hallinnolle, aineiston hankinnalle ja dokumentointityölle. Näiden toimintojen muutto vuonna 1986
mahdollisti pääkirjastorakennuksen kunnostamisen niin, että musiikkiosasto ja tietopalvelu saivat
lisätiloja. Näin kirjastosuunnitteluun tuli uusi käänne: pääkirjastoa ryhdyttiin suunnittelemaan
Espoon keskukseen ja uuden pääkirjaston avauduttua oli tarkoitus ryhtyä saneeraamaan
Leppävaaraan jäänyttä aluekirjastoa. Kumpikaan suunnitelma ei koskaan toteutunut.

KULTTUURILAITOKSESTA INFORMAATION VÄLITTÄJÄKSI

1960 - 70-luvuilla kirjasto korvasi muita, puuttuvia kulttuuripalveluja. Kirjastossa järjestettiin
konsertteja, musiikkiesitelmiä, nukketeatteria ja lastenelokuvia sekä ammattimaisia taidenäyttelyitä.
Kirjaston lainauksesta 80 % oli kaunokirjallisuutta, kun nykyisessä kirjastossa tietokirjoja lainataan
kaunokirjallisuutta enemmän.

Espoo pyrki nostamaan kirjastonsa statusta kaupungin koon vaatimalle tasolle ja anoi
maakuntakirjasto-oikeuksia. Valtioneuvosto myönsi nämä oikeudet Espoon kaupunginkirjastolle
1977. Oikeuksien saaminen tarkoitti uuden maakuntakokoelman – Uusimaa – Nylandica –
perustamista ja lisävelvoitteita, mutta myös koko kirjastolaitoksen aseman nostoa. Pelkästään
maakuntarakkaudesta ei maakuntakirjaston statusta kuitenkaan haettu, vaan ainakin poliitikoille
hakemusta perusteltiin maakuntakirjastojen korkeammalla valtionavulla. Rakennushankkeissa se
tarkoitti avustusta 700 lisäneliölle.

Seuraava erikoiskokoelma oli norjalaisen kirjallisuuden kokoelma. Norjalais-suomalainen
kulttuurirahasto ajoi Espooseen ”Norjan nimikkokirjastohanketta”. Kokoelman muodostamista tuki
Norjan valtio ja Suomen opetusministeriö. Uusi kokoelma avattiin 1982 juhlallisesti Norjan kaupunginhallituksen puheenjohtajan Olli Männikön ja ulkoasiainministeri Per Stenbäckin
läsnäollessa. Nykyään Norja-kokoelma on Kivenlahden kirjastossa.

1970-luvulla yhtenäistettiin työmenetelmiä eri espoolaiskirjastojen välillä ja luotiin yhteisiä
asiakaspalvelun sääntöjä. Esimerkkinä uusista säännöistä voi mainita myöhästymissakkokäytännön.
Ennen vuoden 1975 lautakuntapäätöstä myöhästymismaksuista oli periaatteessa voimassa vuoden
1962 päätös eli 20 markan viikkosakko. Rahauudistuksen jälkeen ei siis uutta päätöstä oltu tehty, ja
käytännössä jokainen kirjasto sovelsi omia sakkosääntöjään.

Oma mielenkiintoinen lukunsa on toimistotekniikan ja myöhemmin tietotekniikan kehittyminen ja
sen vaikutus kirjastotyöhön. Upouuteen kirjastoon hankittiin suoramonistuslaite sekä elektroninen
laskukone toimistoon. Perustyöväline oli kirjoituskone, lainaustapahtumat tallennettiin
mikrofilmikameralla filmille. Filmin tiedot siirrettiin reikäkorteille, vuodesta 1980 optisille
lipukkeille. Reikäkorteilta ja lipukkeilta ajettiin atk-listaukset myöhästyneistä lainoista, ja listojen
perusteella kirjastovirkailijat kirjoittivat käsin myöhästymismuistutukset. Vuosittain koko
kaupunginkirjastossa kirjoitettiin 20 000 muistutusta.

Aineisto luetteloitiin kirjoituskoneella luettelointikorteille. Mikäli kirjaa hankittiin yli kahteen
kirjastoon, kortit monistettiin tarkoitusta varten kehitetyllä pienellä monistuskoneella ”Lyytillä”.
Valmiit kortit piti tietysti aakkostaa ja ”pujottaa” kortistoon oikeille paikoilleen. Yhtä kirjaa kohti
luettelointi kortteja saattoi olla jopa 100 kpl, keskimäärin kuitenkin kolmisenkymmentä.
Kirjastotyössä oli siis pitkälle 1980-luvulle paljon rutiininomaista ja käsin tehtävää toistuvaa työtä.
Vasta tietotekniikan laaja hyödyntäminen on antanut arvoistaan tilaa sisällön tuotannolle ja
monimuotoisemmalle asiakaspalvelulle. Voitaneen sanoa, että vanhasta ja vahvasta ammatillisesta
perustasta huolimatta 2000-luvun kirjastotyö on lähes eri ammatti kuin työ kirjastoissa 20 - 30
vuotta sitten.

Tietotekniikan käyttöönotto lainauksenvalvonnassa oli vuosien projekti ja se tehtiin
pääkaupunkiseudun neljän kunnan yhteistyönä. Tietotekniikka paransi myöhässä olevan aineiston
seurantaa, mutta merkitsi myös työvoiman käytön järkevöittämistä ja palvelukyvyn paranemista.
Järjestelmäprojekti tarkoitti kaiken aineiston tallentamista tietokantaan, aineisto myös tarroitettiin –
itse asiassa useampaankin kertaan. Kaikki tämä työ kesti vuosia ja Leppävaarassa eräajopohjaiseen
tietokoneaikaan siirryttiin vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen.

Eräajojärjestelmän käyttöönoton jälkeen ryhdyttiin suunnittelemaan pääkaupunkiseudun kirjastojen
integroitua tosiaikaista kirjastojärjestelmää, joka sisälsi luetteloinnin, hankintarutiinit ja
aineistotietokannan. Monipolvisen ja raskaan suunnittelun jälkeen uusi Plussa-järjestelmä otettiin
käyttöön 1994. Vuosituhannen vaihteessa oli jälleen vuorossa kirjastoteknologian vaihdos. Nyt
siirryttiin Internet-pohjaiseen HelMet-järjestelmään, joka mahdollistaa mm. asiakkaiden kauan
toivomat sähköiset etäpalvelut.

1980-luvun puolivälissä kirjastoajattelu muuttui nykyaikaiseksi. Kirjaston tehtäväksi katsottiin
entistä enemmän tiedonvälitys ja informaatiotehtävä. Kulttuurin ohella ryhdyttiin puhumaan
kirjaston tietoyhteiskuntatehtävästä. Kirjojen, lehtien ja LP-levyjen rinnalle tuli yhä uusia
tallennusmuotoja: cd-levyt, videot, cd-rom-levyt ja dvd-tallenteet. Kirjastoa ryhdyttiin kehittämään
asiakaspalveluorganisaatioksi. Kirjasidonnaisesta kulttuurilaitoksesta alkoi kehittyä moderni
kirjasto, informaatiota ja monimuotoista aineistoa tarjoava palvelulaitos.


MODERNI OPPIMISYMPÄRISTÖ SELLOON

1990-luvun lopulla espoolainen kirjastotilojen suunnittelu palasi juurilleen 1960-luvun
aluekirjastoajatteluun. Kirjasto luopui pääkirjastosuunnittelusta, ja Leppävaaran ahtaan ja
huonokuntoisen rakennuksen tilalle esitettiin modernia, tietoyhteiskunnan haasteita vastaavaa
aluekirjastoa. Kirjaston mitoitus tehtiin opetusministeriön ohjeiden mukaisesti 100 m²/1000
asukasta. Tässä vaiheessa Leppävaara oli kasvanut yli 50 000 asukkaan ”pikkukaupungiksi”, eli
yhtä suureksi kuin koko Espoo tullessaan kauppalaksi. Suureksi oli kasvanut myös pienen
piirikirjaston kokoelma: 1960-luvulla kirjoja oli muutama tuhat ja 40 vuotta myöhemmin niteitä
kaikkiaan 220 000, joista kirjoja 170 000.

Tietoverkkojen ja Internetin kehittyminen toivat uudet vaateet kirjastotoiminnalle. Kun
informaation välitys yhä suuremmassa määrin siirtyi sähköiseksi, odotti valtionhallinto yleisten
kirjastojen pystyvän vastaamaan tähän haasteeseen. Kirjastojen yhdeksi yhteiskunnalliseksi
tavoitteeksi tuli kuntalaisten tietoyhteiskuntataitojen kehittäminen. Kirjaston pitää tarjota
monimuotoisen kokoelman lisäksi yhteyksiä, työasemia ja opastusta uusien sisältöjen ja
työvälineiden käyttöön.

Uuden Leppävaaran aluekirjaston hankesuunnitelma hyväksyttiin kaupunginhallituksessa 1998 ja
sopimus kirjaston toteuttamisesta Leppävaaran Liikekeskus Oy:n kanssa tehtiin marraskuussa 2000.
Kaupunginvaltuusto päätti kirjaston toteuttamisesta vuokratiloihin, ja vuokrasopimus
liikekeskuksen kanssa tehtiin 20 vuodeksi. Kirjaston lopullinen toteutuspinta-ala on 5 800 m², johon
kuuluvat mukaan myös yhteispalvelupisteen ja kuluttajaneuvonnan tilat.

Uudesta kirjastosta luotiin moderni oppimisympäristö, ja toisaalta oleskelunkin mahdollistava
kulttuurinen tila. Laajan kokoelman lisäksi kirjastossa on 100 asiakastyöasemaa, mikroluokka
tietoyhteiskuntataitojen opetukseen, lukusali, mikrofilmien lukutila, ryhmätyöhuoneita, näyttelytila,
monitoimitila, musiikkistudio, Uusimaa-kokoelma sekä henkilökunnalle työ- ja sosiaalitiloja.
Uutuutena kirjasto perusti Pointin – nuorten osaston – palvelemaan 13 – 20-vuotiaita asiakkaitaan.
Tämä ratkaisu on saanut Suomessa jo seuraajiakin.

Avajaispäivästä lähtien Leppävaaran aluekirjasto – Sellon kirjasto – osoitti osuneensa oikeaan
saumaan. Avajaispäivänä asiakkaita oli yli 7 000, muuten päivittäinen asiakasmäärä on vakiintunut
3 500 asiakkaaseen. Pääkaupunkiseudun neljän kaupunginkirjaston toimintaverkossa Sellon kirjasto
oli ensimmäisestä kuukaudesta lähtien pääkaupunkiseudun vilkkain. Kuukausittain lainauksia on yli
100 000 ja asiakkaita 70 000. Syrjäisestä Leppävaaran piirikirjastosta – laajennetusta Helsingin
sivukirjastosta – on tullut yksi pääkaupunkiseudun keskeisimmistä kirjastotiloista.

Liisa Savolainen

LÄHTEET JA EI-JULKAISTU AINEISTO

Heinemann Laila, Espoon kirjaston historia, [1988]
Kirjastolautakunnan pöytäkirjat 1962 – 1988, Espoon kunta, Espoon kauppala, Espoon kaupunki
Lukuset 1973 - 1993, Espoon kaupunginkirjaston henkilöstölehti

HAASTATTELUT

Laine Pirkko, talouspäällikkö 1967 – 1993, haastattelija Tuovi Määttänen 2.4.2004
Lehtonen Urpo, kirjastonjohtaja 1963 – 1988, haastattelija Tuovi Määttänen, 22.3.04